16. tammikuuta 2018

Nuortenkirjallisuutta selkona ja ilman



Kuinka selvitä hengissä yläkoulusta

A) Älä tee itsestäsi numeroa.
B) Ole huomaamaton.
C) Ole keskiverto.
D) Äläkä rakastu koulun kauneimpiin tyttöihin.
E) Odota vaan lukion ja armeijan yli. Älä huoli, yliopistossa saa kyllä.


Harri Veistisen Kotitekoisen poikabändin alkeet on raikas nuortenkirja suoraan yläkoulumaailmasta. Kirjan on alun perin julkaissut Kustantamo S&S vuonna 2016, ja loppuvuodesta 2017 Opike julkaisi siitä selkomukautuksen, jonka on tehnyt Leena Kaivosoja.

Luin alkuperäisteoksen ja selkomukautuksen peräkkäin. Kannatti: vertailu oli helppoa ja pääsin suoriltaan toteamaan selkoversion olevan erinomainen. Siihen on valittu alkuperäisen kirjan olennaisimmat asiat, rönsyt on karsittu, mutta sisin on säilynyt olennaisesti mukana.

Kotitekoisen poikabändin alkeet kertoo ysiluokkalaisesta Rene Kolppasesta, joka laskee jo päiviä peruskoulun päättymiseen. Hän on parhaan kaverinsa Onnin kanssa kaikin tavoin tavallinen. Renen isoveljen, jo yliopistossa opiskelevan Rasmuksen antamat ohjeet ovat selkeät. Älä kiinnitä kenenkään huomiota, hankkiudu vain nopeasti eteenpäin elämässä. Rasmus on tiennyt, mistä puhuu, sillä häntä kiusattiin koulussa rankasti. Rene onnistuu välttämään kiusaamisen, mutta on muuten melkoinen seinäruusu.

Pikkupaikkakunnan elämä on hiljaista ja mitäänsanomatonta. Siihen Rene haluaa nyt muutoksen, jotain on Kiukaisissakin tapahduttava! Ja koska mitään ei tapahdu, ellei itse pane pökköä pesään, on Renen ryhdyttävä toimiin. Hän päättää perustaa poikabändin. Mukaan soppaan hän saa houkuteltua ja/tai pakotettua yhtä huomaamattoman Topin, kasiluokan neron Patrikin ja lopulta myös Onnin. Lapsuudenkaveri Hilda auttaa järjestämällä faniklubin ennen kuin bändi on edes järjestäytynyt.

Bändin ensimmäinen keikka sovitaan koulun Unkari-teemapäivään. Ja valmistautuminen voi alkaa!

Veistisellä on oiva tyyli puhua lukijalle. Rene hölinään liittyy useita alaviitteitä etenkin kirjan alkupuolella, mikä on mielestäni hauska tyylikeino. Rene on kertojana ja hahmona samaistuttava: tavallinen ja kuitenkin oma olennainen persoonansa. Renen elämästä, ajatuksista ja kokemuksista kehittyvä kuva muuttuu matkan varrella paljonkin, ja lukija saa kokea melkoisen yllätyksen tarinan edetessä. Mutta sellaistahan elämä on, yllättävää ja outoakin.

Kotitekoisen poikabändin alkeissa on ainekset hyvään lukukokemukseen heikommallekin lukijalle. Tarinan aikajänne on hallittava, henkilögalleria samoin. Tapahtumat ja juonenkulku pysyvät hanskassa. Tarinan teemaan pääsee sujahtamaan sisälle kummemmin ponnistelematta, mutta se tarjoaa pohdittavaa monella tapaa.

Alkuperäisteos ei ole mahdottoman hankalaa luettavaa, mutta Kaivosojan tekemä selkomukautus tiivistää olennaisen selkeämpään muotoon. Veistisen tyyli kertoa tarinaa on hauska ja hieman polveileva, joten selkomukautuksesta on jätetty pois suurimmat sivupolut.

Seuraavassa esimerkki, jossa voi vertailla alkuperäistä ja selkoversiota:

Ja tämä ei ollut edes sen päivän pahin nimenunohdus. Pahimman todistin juuri ennen lounasta huomatessani jonkin punaisen tipahtavan loskaan.
     "Hei, sä pudotit hanskan!" huudahdin. Onni ihmetteli vieressäni, kun nostin Sofian hanskan ja kiristin askeleitani edessäni keinahtelevan ihanan alkunaiseuden luo.
     Sofia havahtui viiveellä, sofiat havahtuvat aina viiveellä, jos joku muu kuin vanhempi tai koulun ulkopuolinen poika puhui heille. Virnistin silti tyytyväisenä ja ojensin hänelle viininpunaista nahkahanskaa.
     Hän hymyili. Sofia hymyili minulle. Minulle. "Kiitti Reino."
     Minä nyökkäilin tyytyväisenä enkä korjannut. Tietenkään. Mutta Onni nauroi räkäisesti: "Reino? Vau. Ollaan oltu samalla luokalla kolme vuotta eikä se muista sua."

(Alkuperäinen, s. 10–11)


Sofialta tippui hanska maahan.
Nostin hanskan, juoksin Sofian luo ja sanoin:
– Hei, sä pudotit hanskan!

Sofia hymyili minulle.
Siis hymyili minulle!
– Kiitti Reino,
Sofia sanoi.

Minä nyökkäilin tyytyväisenä.
Mutta Onni nauroi vieressäni:
– Reino!
Ollaan oltu samalla luokalla kolme vuotta,
eikä se edes muista sun nimeä.

(Selkomukautus, s. 8–9)


Toki selkosuomen lukemiseen vaaditaan totuttelua, jos sitä ei ole aiemmin lukenut, mutta toisaalta on myös virkistävää lukea kieltä, joka on hyvin selkeää ja olennaiseen keskittyvää. Selkosuomesta hyötyvät suomea toisena tai vieraana kielenä oppineet ja oppivat, mutta yhtä lailla lukivaikeuksien kanssa elävät tai ne, joilla on muusta syystä korkea kynnys lukemiseen.

Nuortenkirjojen selkomukautukset ovat ehdottoman tärkeä juttu, ja niitä soisi ilmestyvän huomattavasti nykyistä enemmän. Ymmärrän kyllä, että ne eivät ole mikään taloudellinen hitti, mutta sitäkin tärkeämpää niitä on saada kirjastojen ja koulujen kokoelmiin ja nuorten (ja miksei vanhempienkin) saataville. Mitkä tahansa keinot lukemisen helpottamiseksi tuntuvat tarpeellisilta nykyaikana, joten rohkeasti kimppuun vain!


Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
S & S 2016
203 s.

Kirjastosta.

Selkomukautus: Leena Kaivosoja
Ulkoasu: Birgit Tulla
Opike 2017
96 s.

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja (alkuperäinen ja selkoversio), Kirjojen keskellä, Oksan hyllyltä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjasähkökäyrä, Ja kaikkea muuta, Lukuaikaa etsimässä

Haasteet: Kirjastohaasteen kohta 57. Kirja, joka on suunnattu nuorille / nuorille aikuisille.

15. tammikuuta 2018

JP Ahonen: Villimpi Pohjola



Kirjastoreissulla sattui silmään JP Ahosen Villimpi Pohjola -sarjakuvan kahdesta ensimmäisestä osasta vastikään julkaistu uusi painos Pelinavaus (WSOY 2017, 1. painos Arktinen Banaani 2013). Villimpi Pohjola on ollut minulle nimenä etäisesti tuttu, mutta muuten tuntematon suuruus. Onneksi satuin nyt huomaamaan sen – kolahti nimittäin sen verran kovaa, että kaikki seuraavatkin osat, Kypsyyskoe, Lapsus ja Valomerkki, oli saman tien lainattava ja luettava.

Villimpi Pohjola kertoo samannimisen yliopistokaupungin elämästä ja eräästä tietystä kaveriporukasta siellä. Porukka muodostuu erilaisista persoonista, joilla on kuitenkin sen verran yhteistä (ainakin palauttamaton gradu, ihmissuhdehärdelli ja kolottava kaljahammas), että välit ovat tiiviit.


Pelinavauksessa on koottuna Ahosen alkupään strippejä, ja niiden piirrosjälki onkin sangen erilaista kuin myöhemmissä osissa. Ihmishahmot ovat hieman karrikoidumpia, nimenomaan hahmomaisempia, kun myöhemmin ihmismäisyys nousee selkeämmäksi.

Aluksi henkilöiden elämä toki muutenkin on erilaista. Opinnot ovat kaikilla kesken ja arki ja juhla nivoutuvat tiiviisti luentosalien, tenttiinlukemisten, ainejärjestöbileiden, peli-iltojen ja enemmän ja vähemmän onnistuneiden yhdenyönjuttujen ympärille.

Henkilögalleriaan kuuluvat "yksinäinen susi" Anna, "pelimies" Rontti, "muiden peesailija" Verneri, "kuvioista pian katoava" Jaana, "toinen häipyjä" Topi, "setämies" Juhani, "teinipoika aikuisen naisen kehossa" Minna, "huoleton hengailija" Otto, "romantikko" Ukko ja "murehtija" Muusa. Hahmot ovat hauskoja, mutta keskenään myös melko samantapaisia, mikä puolestaan hidastaa aluksi heidän erottamistaan toisistaan.

Kaverusten väliset suhteet ovat monenlaiset Ukon ja Muusan avoliitosta Oton ja Minnan kämppiksinä elelyyn ja Rontin ja Annan kännisiin jatkoihin, joiden seuraukset tai pikemminkin eräs aivan tietty seuraus nousee hyvin keskeiseen rooliin myöhemmin tarinassa.


Villimpi Pohjola kolisee muun muassa siksi, että tunnistan siitä hyvin paljon tuttuja elementtejä opiskeluvuosilta. Krapulassa luennolla (check), epämääräiset opiskelijabileet (check), täyttä hepreaa olevat tenttikirjat (metafysiikka check), yliopiston erikoiset opettajapersoonat (check), olutseireenien vastustamaton huuto (check), yöelämän kuvitelmat vastaan todellisuus (check)... ymmärtänette kaavan. Toisaalta tarinoissa on myös kipeästi osuvia huomioita elämän olennaisista asioista ja väistämättä edessä olevasta aikuiseksi kasvamisesta.

Tarina etenee soljuvasti. Paikoin stripeissä on ronskia huumoria, absurdeja tilanteita ja villiksi yltyviä kuvitelmia. Sohvaperunasta kasvaa ituja, sydän revitään rinnasta, tatti kasvaa otsaan ja niin edelleen. Realismin ylittävät efektit sopivat tarinaan erinomaisesti, eikä niiden mahdollisuutta kyseenalaista millään muotoa.

Villimmän Pohjolan ydin on sen henkilöhahmoissa ja näiden välisessä napakassa dialogissa. Sarjan aikana kaikki sen henkilöt kasvavat ja muuttuvat tavalla tai toisella, osa enemmän ja osa vähemmän. Graduja valmistuu, työpaikkoja etsitään, suhteita syntyy ja kuolee, yksi vauvakin saadaan (vahingossa) aikaiseksi, toista taas ei millään. Ajankuva välittyy populaarikulttuuriviittausten ja kehittyvän sosiaalisen median kautta.

Toisaalta tarinassa on riittävästi ilmaa, jotta erilaisissa elämäntilanteissa olleet ja kokemuksia keränneet voivat löytää siitä tuttua ja ymmärrettävää. Henkilöiden perhetaustoista annetaan vain pieniä viipaleita, olennaisinta on tämä hetki ja ehkä jopa tulevaisuus, jos sinne asti joku uskaltaa kurkistaa.



Pidän erityisen paljon siitä, kuinka epätäydellisiä Villimmän Pohjolan henkilöt ovat. Jokaisella on omat kompastuskivensä ja heikkoutensa, ja vaikka niitä välillä koettaa peitellä, ystävät ovat tarkkasilmäisiä ja ymmärtäväisiä. Tai ainakin yrittävät olla. Ainakin välillä. Edes huumorilla. Ehkä.




Mikä onnekas löytö tällainen erinomaisesti omaan makuun ja kokemusmaailmaan osuva sarjakuva onkaan! Ja vieläpä ihan sattumalta! Kiitos jälleen kirjastolle siitä, että esille nostetaan erilaisia kirjoja asiakkaiden huomattavaksi ja kiinnostuttavaksi.




JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Pelinavaus
WSOY 2017
160 s.

JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Kypsyyskoe
Arktinen Banaani 2011
88 s.

JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Lapsus
Arktinen Banaani 2014
96 s.

JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Valomerkki
WSOY 2015
96 s.

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Pieni kirjasto, Kirjojen keskellä, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Oksan hyllyltä, Hurja Hassu Lukija, Sabinan knalli  

Haasteet: Avaan täten Sarjakuvahaasteen saman tien neljällä suorituksella. Kirjastohaasteen kohta 19. Lue sarjakuva, Helmet-haasteen kohta 6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa (alun perin Aamulehdessä).

14. tammikuuta 2018

David Mitchell: Luukellot



Tiedote (Vapaa julkaistavaksi heti)

Vuoden paras romaani nyrjäyttää mielen sijoiltaan

Eniten minua kiinnostaa tie -blogin kirjoittaja Suketus luki vuoden 2017 parhaan kirjan, brittiläisen David Mitchellin Luukellot (suom. Einari Aaltonen, Sammakko 2017), kun vuosi oli jo lopuillaan ja tiimalasin hiekka valunut lähes loppuun. "En käsitä tätä kirjaa", autuaana hymyilevä kirjabloggaaja huokaa. "Miten jotain näin mahtavaa on taas päässyt Mitchellin kynästä ja mistä nämä kaikki ideat kumpuavat? Hemmetin Mitchell saa ihmisen ihan sekaisin kirjallaan!".

Monin silmin nähtynä

David Mitchell on kirjoittanut useita kokeilevia, kaleidoskooppimaisia romaaneja, joista bloggari Suketus on pökertynyt ennenkin. Luukellot jatkaa tyynesti samanlaista, laadukasta ja haastavaa kirjallisuudenlajia – sitoen romaaninsa myös osaksi muiden teostensa jatkumoa pienin elein ja vihjein. Luukellojen päähenkilö on teini-ikäinen brittityttö Holly Sykes, joka kyllästyy vanhempiensa rajoitteisiin ja petolliseen poikaystäväänsä ja karkaa kotoa kesällä 1984. Tästä matkasta alkaa seikkailu, joka kestää Hollyn koko elämän ajan.

"Holly on tarinan päähenkilö, mutta romaanin myöhemmät vaiheet kerrotaan aina uusien henkilöiden näkökulmasta, ja aika vain jatkaa sinnikkäästi kulkuaan", Suketus kertoo. Romaanissa kohdataan omahyväinen opiskelijanuorukainen Hugo Lamb sveitsiläisessä hiihtokeskuksessa 1990-luvun alussa, Hollyn puoliso, sotatoimittaja Ed Brubeck ja heidän tyttärensä Aoife Irakin sodan pauhatessa taustalla, kaikin puolin epämiellyttävä kirjailija Crispin Hershey, salaperäinen tohtori Marinus sekä kokonainen kylällinen ihmisiä Irlannin rannikolla vuonna 2043, kun maailmanloppu tuntuu olevan ovella ja ihmisyyden rippeet valmiit heitettäväksi ihmiskunnan tunkiolle.

"Holly on tavalla tai toisella mukana kaikissa osioissa, mutta minäkertojaksi hän pääsee vain aluksi ja lopuksi. Muun osan kirjasta lukija pääsee mitä erikoisempien henkilöiden näkökulmien sisään", bloggaaja koettaa tiivistää. Tarinan aikajänne kattaa kuutisenkymmentä vuotta kesästä 1984 vuoteen 2043 saakka. Yksi kokonainen ihmiselämä – mutta niin paljon muutakin.


Taistelua aikaa ja ajattomuutta vastaan

Luukellot on kokeileva, maagisesta realismista ja fantasiasta ammentava romaani, jonka keskeisenä teemana on aika ja sen kulku, kuolema, kuolemattomuus, sodankäynti ja elämän sattumanvaraisuus. Siinä missä tavalliset kuolevaiset ovat – tietämättään – heikkoja "luukelloja", maailmassa on myös ajassa kulkevia ja sitä hallitsevia horologeja ja ankoriitteja. Horologit ovat kuolevaisten puolella, ankoriitit puolestaan käyttävät näitä oman kuolemattomuutensa vahvistamiseen väkivaltaisten riittien kautta. He näyttävät tavallisilta ihmisiltä, mutta ovat kaikkea muuta – ja tietävät liikaa.

"Holly joutuu kohtaamaan sekä horologit että ankoriitit lähempää kuin kukaan haluaisi", Suketus toteaa. "Hän on syystäkin epäileväinen, mutta tapahtumat romaanin toiseksi viimeisessä osiossa lähtevät niin lujaa lapasesta, ettei Hollynkaan auta kuin hypätä kyytiin."

Kirjan juonta on lähes mahdotonta tiivistää selkeästi. Juuri siksi se nouseekin yli puolitoistasataa kirjaa vuodessa lukevan kirjabloggarin timanttisimpaan kärkeen. "Ei tässä voi muuta kirjalta edes toivoa", Suketus huokaa. "Luukellot on klassinen esimerkki kirjasta, joka vie totaalisesti mukanaan. Luin sitä päivällä ja luin sitä yöllä, nukkuminen ei tullut kyseeseenkään. Onneksi satuin ottamaan sen lomalukemiseksi, niin muu elämä ei kärsinyt, ainakaan paljoa", hän hymähtää.


Tyylilajien sankari

David Mitchell on noussut maailmanmaineeseen huikean Pilvikartasto-romaaninsa myötä. Se on vielä Luukellojakin vahvemmin erilaisista tekstityyleistä ammentava, monikerroksinen kertomuskudelma. Luukellot kietoutuu selkeämmin tietyn yksilön ympärille, ja Holly onkin eräänlainen avain koko romaaniin.

Mitchellin tekstissä on paljon tavaraa, mutta vaikka turboähkyn vaara on ilmeinen, se ei kuitenkaan toteudu. Kirjailija sitoo lankoja tarinaansa tavalla, jonka äärellä voi vain nyökytellä tyytyväisenä. Henkilöhahmoihin hän puhaltaa elämää taiturimaisesti, ja etenkin vastenmielisten, omahyväisten ja puutteellisten ihmisten kuvaajana hän on vailla vertaa.

"Mitchell on hymähdyttäjä, itkettäjä, pohdituttaja", Suketus summaa näkemyksensä. "Tässäkin tarinassa ihmisyys kaikkine puolineen nousee keskeiseen rooliin. Miten elämme, mistä nautimme, mitä teemme toisillemme, mihin olemme valmiita ja missä rajamme kulkevat. Suoria vastauksia kirja ei anna, vaan pakottaa itse miettimään. Viimeisen osion tulevaisuuskuvaus on dystooppinen ja kammottava. Siinä vaikuttaisi olevan sellaisia elementtejä, jotka antavat myös joitakin selityksiä Pilvikartastolle."

Suketus ei heti keksi ketään toista kirjailijaa, jolla olisi vastaavanlainen taika tekstissään. "Kyllä Mitchell on aivan ehdottomasti minulle kaikkein kovinta kärkeä, mitä parhaisiin kirjailijoihin tulee", hän ilmoittaa. "Vaikka luen paljon, välillä varmaan liikaakin, enää harvoin kohtaa sitä kaikkein timanttisinta tavaraa. Ehkä olen tullut nirsoksi."

David Mitchellin Luukellot nousee siis Suketuksen ykköskirjaksi vuoden 2017 lukuelämysten joukossa. Se on romaani, jonka kanssa lukemisen ilo nousee ylimmilleen ja mieli löytää yhä uusia väyliä, joita pitkin virrata. "Mitchell pitää kokea itse", bloggari toteaa. "Ei tätä pysty toiselle selittämään!"


David Mitchell: Luukellot
Suomentaja: Einari Aaltonen
Ulkoasu: Riikka Majanen
Sammakko 2017
644 s.
The Bone Clocks (2014)

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla: Kirjavinkit, Laura Väänänen / Maailmankirjat

13. tammikuuta 2018

Lohikäärmeitä, lohikäärmeitä!



Viime viikon lopulle sattui päivä, jolloin luin peräti kolme lohikäärmeaiheista kirjaa. Ne olivat nopealukuisia (varhais)nuorten fantasiakirjoja, mutta sitäkin vahvemmin tunsin lentäväni lohikäärmeiden mukana niitä lukiessani.

Jo Salmsonin kirjoittama ja Åsa Ekströmin kuvittama Lohikäärmeratsastaja-sarja on tutustumisen arvoinen. Sarja alkaa kirjalla Tam kerjäläispoika (Tammi 2012) ja jatkuu Tamin tulikokeella (Tammi 2012). Sarja on kaikkiaan kuusiosainen, mutta valitettavasti neljää viimeistä osaa ei ole suomennettu. Mikä harmi! Lohikäärmeratsastaja on nimittäin kahden osan perusteella sangen vetävä, helpostilähestyttävä ja parhaimmillaan fantasian maailmaan syvemminkin innostava sarja. (Itse innostuin sen verran, että varasin jo ruotsinkieliset jatko-osat kirjastosta, katsotaan kuinka niiden kanssa käy!)

Päähenkilö on Tam-niminen orpo kerjäläispoika, joka elää Demarin kaupungissa sen uloimmalla vyöhykkeellä. Kaupunki on rakennettu kukkulalle ja jaettu muurein eriarvoisiin asuinalueisiin. Huipulla on kuninkaanlinna, jonka yhteydessä on lohikäärmetalli, jossa elää kahdeksan lohikäärmettä. Tamin suurin haave on päästä lohikäärmeratsastajaksi, vaikka se onkin köyhälle pojalle mahdotonta. Eräänä päivänä Tam päättää kokeilla varastamista – aivan pientä näpistystä vain. Hänellä ei ole penniäkään rahaa eikä muita keinoja sen hankkimiseen. Niinpä Tam hankkiutuu korkeammalle kaupunginmuurien sisään päästäkseen paremmille apajille. Hän jää kiinni, mutta menettää tajuntansa ja havahtuu tyrmässä siihen, että kuulee jonkun tuntemattoman ajatukset päässään.

Tam päätyy pysyvästi kuninkaanlinnaan, sillä hänestä tulee tallipoika lohikäärmetalliin. Kaikille kahdeksalle lohikäärmeelle valitaan pian uudet lohikäärmerengit ja Tam haluaa tulla valituksi. Hänellä on tiivis yhteys yhteen lohikäärmeistä, jota kutsutaan nimellä Taivas. Mutta orpopojan sosiaaliset piirit ovat olemattomat, eikä kukaan vaikutusvaltainen ole häntä puolustamassa tai auttamassa uralla eteenpäin, vaikka opetuksesta vastaava mestari ja lohikäärme Taivas häntä tietysti tukevat. Niinpä Tam joutuu keskelle juonitteluja ja kähmintää ilman, että hänellä olisi minkäänlaisia keinoja selviytyä niistä.

Salmsonin tarina etenee rivakasti, mutta niin, että sitä on helppoa seurata. Selkeä, iso fontti auttaa lukemista ja Ekströmin mangatyylinen kuvitus tukee tarinaa. Kuvitus on yksinkertainen mutta kiinnostava ja saa sivut kääntymään huomaamatta eteenpäin. Tarinassa on imua, ja siinä on myös ilahduttavan perinteisiä fantasiaelementtejä, jotka saattavat tuuppia lukijaa kohti fantasiagenreä yleisemminkin. Lohikäärmeiden historiasta paljastetaan kiinnostavia asioita. Samoin Demarin yhteiskuntajärjestys ja ihmisen paikka siinä pääsevät käsittelyyn.

Voi, kun sarja suomennettaisiin kokonaan! Tämä voisi olla monen vähemmän lukevan innostaja! Ei kai vielä ole liian myöhäistä?

Toinen lohikäärmetarina, joka osui käsiini, on Game of Thronesin luojan George R. R. Martinin kynästä lähtöisin oleva Jäälohikäärme. Synkän mutta näyttävän kuvituksen tarinaan on tehnyt Luis Royo. Tarina on alun perin vuodelta 1980, siis ajalta ennen Martinin menestyssarjaa.

Jäälohikäärme kertoo pienestä tytöstä Adarasta, jolla on ihmeellinen yhteys myyttiseen jäälohikäärmeeseen, jollaista kukaan ei ole koskaan kesyttänyt. Adara ei sitä pelkää, vaan pystyy jopa ratsastamaan sillä – mitä tosin kukaan muu ei tiedä, eikä edes uskoisi, vaikka tietäisikin.

Adara on talven lapsi, joka syntyi hyytävien pakkasten keskellä. Hänen perheensä on tiivis, mutta säröjäkin on. Isä ei ole oikein selvinnyt äidin kuolemasta, ja vanhempien sisarusten elämän pitäisi jo vähitellen siirtyä uusiin uomiin. Kaiken sekoittaa sodan uhka, josta Adaran setä Hal, taistelulohikäärmeellä lentävä sotilas, tietää enemmän.

Jäälohikäärme on melankolinen ja vakava tarina, ei mikään ilottelu tai huumoripläjäys. Harmaansävyiset, vaikuttavat kuvat vahvistavat sen tunnelmaa. Martin ei selittele maailmaansa tai tekemiään kerronnallisia ratkaisuja puhki, vaan jättää aukkoja ja ilmaa.

Nämä kirjat ovat matalan kynnyksen väylä perinteiseen fantasiamaailmaan. Teksti on helposti luettavaa ja tarinat etenevät ilman suvantokohtia. Kuvitus madaltanee parhaimmillaan kynnystä tarttua kirjoihin. Eikä näistä ole pitkä matka laajempiin lohikäärmesfääreihin (hieno sana, heh), jos sellaiset sattuvat kiinnostamaan.


Jo Salmson & Åsa Ekström: Tam kerjäläispoika. Lohikäärmeratsastaja 1
Suomennos: Sari Kumpulainen
Tammi 2012
119 s.
Drakriddare 1: Tam tiggarpojken (2009)

Kirjastosta.

Jo Salmson & Åsa Ekström: Tamin tulikoe. Lohikäärmeratsastaja 2
Suomennos: Sari Kumpulainen
Tammi 2012
119 s.
Drakriddare 2: Tams svåra prov (2009)

Kirjastosta.

George R. R. Martin: Jäälohikäärme
Kuvitus: Luis Royo
Suomentaja: Satu Hlinovsky
Kirjava 2016
118 s.
The Ice Dragon (1980)

Kirjastosta.

__________

Toisaalla Lohikäärmeratsastajasta: Löytöretkellä Piilomaassa

Toisaalla Jäälohikäärmeestä: Taikakirjaimet, Kirjakko ruispellossa, Kirjaston kummitus, Kansientakaiset maailmat

Haasteet: Helmet-haasteen kohdat 3. Kirja aloittaa sarjan ja 29. Kirjassa on lohikäärme, Yhdysvallat-lukuhaaste (listan ulkopuolelta).

11. tammikuuta 2018

Onnea mun 12-vuotiaalle blogille!

Kuva: Pixabay (CC0)

Piti suunnitella ja toteuttaa hieno ja syvällinen vuosipäiväbloggaus.

Piti uudistaa blogin rakennetta ja ulkoasua.

Piti jotenkin räväyttää tai edes yrittää.

Tuli tammikuu ja alkuvuoden kiireet, puuhia ja elämää.

Ja nytkin ollaan jo yksi päivä myöhässä: oikeat blogisynttärit olivat eilen 10.1.

Vaan onneksi olen jo tottunut. Blogi joustaa kyllä, ei ole kiire minnekään.

Tästä alkaa väistämättä teini-ikään valmistautuminen, halusi sitä tai ei.

En malta odottaa.

Kiitos sinulle, kun täällä käyt.

Jatketaan molemmat samaa linjaa.